Kännykkä hälyttää sikamaiseen aikaan vuorokaudesta. Kello kolme!
No, uni on, kuten yleensä matkalle lähtiessä, ollut aika katkonaista.
Aamupala ei maita. No kuinka se maittaisi, keskellä yötä.
Sitten pitäisi lähteä lentoasemalle. Lippu, passi, matkalaukut. Kaikki valmista.
Paitsi. Auton avain???? Ei löydy. Paniikkinappulaa painetaan!
Mitäs, taksilla. Matkakassa kevenee ennenkuin matka on kunnolla alkanutkaan.
Taksikuskeja on periaatteessa kahta lajia. Niitä jotka murahtavat (tai eivä edes murahda) jos sanoo jotakin, ja niitä jotka tuntuvat olevan mielissään kun kuljetettava henkilö suhtautuu kuin ihmiseen eikä auton jatkeeseen. Tämänkertainen on jälkimmäisiä; parinkymmenen minuutin aikana ehdimme selvittää että Suomi, johon olen matkalla, on melko hyvässä asemassa Espanjaan verrattuna. Nuorehko kuljettaja on itse ollut erilaisissa pätkätöissä viimeiset vuodet, taksinkuljettajan työ on raskasta ja työajat epämukavia, mutta on parempi kuin ei-mitään. Toteamme lisäksi, että Espanjan nuoret, joista moni on ns. ni/ni - eli ei/ei -sukupolvea (ei opiskele/ei tee työtä), oppivat olemaan tekemättä mitään. Se tuskin on hyvä. Tulevaisuutta ei rakenneta asumalla kotona ja tappamalla aikaa.
Lähtöselvitys on tietysti hidas. Jono kulkee etanaa hitaammin. Lopulta ollaan koneessa. Paikkoja ei ole varattu, jokaisen pitää löytää tyhjä paikka. Istun suomalaisen nuoren parin viereen. Juttelemme.
Matka on pitkä ja tylsä. Kaikki on ns. sika kallista. Istuin liian lyhyt, melko epämukava.
Lopulta ollaan perillä jääkiekon ja mustanmakkaran kaupungissa. Rähjääntyneessä terminaalissa ei halua viipyä hetkeäkään liian kauan. Onneksi noutaja on vastassa. Oikeastaan kaksi. Istun mukavalle Honda-citymaasturin takapenkille. Kahden viikon seikkailu entisessä kotimaassa voi alkaa.
"Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?" lauloi tänä vuonna (2012) miehen ikään eli seitsemänkymppiseksi päässyt Jukka Kuoppamäki.
Niin, mitä? Kertoa kaikki, joka päivä, aamiaisesta iltapesuun saakka? Ei kannata säikähtää. En pidä päiväkirjaa, en kirjoita mitään muistiin (vaikka usein ajattelee että pitäisi kirjoittaa ylös jokin hyvä ajatus tai kirja, levy, tms.).
Toki tapasin sukua, tuttuja, puolituttuja, ihmisiä joiden kasvot muistin mutta nimeä ei millään, ainakaan heti.
Kenenkään ei kannata pelätä mitään suuria paljastuksia tai tunnustuksia; tämä ei ole kuusikymmentälukua, jolloin oli muodikasta repiä auki kaikki henkilökohtainen, rehellisyyden nimessä. Siis ei faktoja, kuka joi kuinka monta olutta tai oliko sauna sopivan lämmin tai ruoka hyvää. Vaikka noista kahdesta viimemainitusta ei kyllä olisikaan valittamista...
Mutta sulatellaanpa vielä vähän. Aika seuloo tärkeän ja vähemmän tärkeän. Voin päästä vielä jopa ns. asiaan.
P.S. Löytyihän se avainkin, muutamaa minuuttia ennen kuin lento Malagasta lähti.
