Bates Motel

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, laulettiin joskus lastenlaulussa.
Monta  ihmeellistä asiaa on 
 myös elokuvissa ja sarjafilmeissä.
Kuten: miksi tehdä uusi versio elokuvasta joka jo on klassikko ja ylittämätön. 

En todellakaan tarkoita uusinta- tai jatkoversioita jostakin Rambosta tai Poliisiopistosta. 
 Suomessa on tehty kolme eri versiota Tuntemattomasta sotilaasta.
Ensimmäinen versio oli  Edvin Laineen ohjaama, 50-luvun suomalaista alemmuuden tunnetta nostava,  nuortenkirjamaista huumoria pursuva seikkailuelokuva suomalaisista korpisotureista, jotka purnasivat, mutta oliva tosipaikan tullen urheita urhoja. Jostain (minulle) käsittämättömästä syystä suomalainen kansallinen yhtiö Yle näyttää filmin joka ainoa itsenäisyyspäivä.

Toinen versio oli ehkä realistisempi, mutta tuskin juurikaan parempi.  Monista katsojista uudempi
 Mollbergin versio ei ollut yhtä isänmaallinen (?).
Viimeisin versio, jota en ole nähnyt, on saanut hyvin kiittävät arviot, ja myös yleisö on ottanut sen omakseen.

Hitchcockin Psychon uusi versio oli taloudellinen ja ennenkaikkea taiteellinen fiasko.

Entäpä sitten  sarja Bates Motel? 

Tuottajien valinta muuttaa Norman Batesin ja hänen äitinsä elämän aika nykyaikaan lienee taloudellinen. Luultavasti Normanin varhainen elämä 40- tai 50-luvulla ei ehkä olisi kiinnostanut nuoria katsojia. Eihän niillä ollut silloin edes älypuhelimia!

Sarja toimii kuitenkin aivan omanaan. Amerikkalaisen sarjafilmin tapaan ruumita tulee kuin liukuhihnalta, eikä Normanin pirstaleinen luonne välttämättä vakuuta, mutta silti sarja pystyy koukuttamaan katsojan. 

Tätä kirjoittaessani sarja yhä jatkuu. 
Oli miten oli, aion katsella sen loppuun.

J.K. Luen myös kirjoja, ja kuuntelen audiokirjoja. No worries. 






 

Suomipoika Espanjassa

Joskus vuosia sitten olin espanjalaisessa supermarketissa (espanjalainen supermarket voi olla vaikka kuinka pieni, se todellinen supermarket on hipermarket) ja äidyin kehumaan kassatytön/rouvan aivan upeita sormuksia. Nuori nainen soi minulle, vanhentuvalle miehelle, mitä kauneimman hymyn, ja kiitti.
Ilmeisesti, lähestulkoon sain hänelle hyvän päivän kaiken kiireen keskellä.

Kun muutin Suomesta Espanjaan, kultturiero oli suuri.
Olin tottunut siihen, etteivät naapurit juurikaan olleet tuntevinaan toisiaan, ainakaan ns. kerrostaloissa. Omakotiasujat ja rivitaloasujat korkeintaan tervehtivät.

Olen monesti sanonut, että on hieman eri juttu pysähtyä juttelemaan auringon paistaessa kuin kylmässä viimassa, sateessa, tai rännän piiskatessa kasvoja. 
Ei ole siis ihme, että suomalaiset eivät syksyn ja talven keleissä ole niitä kaikkein sosiaalisimpia ihmisiä. 

Olen käynyt Suomessa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana vain kesäisin.
"Kesäsuomalainen" tuntuu olevan hieman rentoutuneempi, joskus (ainakin vaikkapa muutaman oluen jälkeen) miltei riehakas. 

Suomi on muuttunut.  Ja minusta parempaan suuntaan. Siitä huolimatta, että ehkä hallitus ei ole vienyt maata parempaan suuntaan, ja osa maahanmuuttajista on aiheuttanut ongelmia (mitä jotkut ovat käyttäneet poliittisesti hyväkseen).

EU on kokemassa suurta muutosta. Iso-Britannia haluaa syödä kakun ja pitää sen. Hinta on kova. Monet isot yritykset ovat lähdössä, mm. Honda ja Nissan.

Taidamme olla (kuten joku laulaja sanoi suomalaisessa tv-tositv-ohjelmassa) "jännän äärellä". 

Kahdenkymmen vuoden aikana en ole koskaan katunut muuttoani. Espanja on uusi kotini. Ja pysyy. 

Mitä tapahtuu EU:lle?  Tuskin Britannian ero saa muuta aikaan kuin heidän taloutensa heikentymisen.

They tried to make me go to rehab eli Kalliit on laulujen lunnaat

 Suomessa pari ns. julkkista poistui keskuudestamme vähän aikaa sitten, ja molemmat saivat runsaasti julkisuutta ja huomionosoituksia poismenonsa johdosta.

Tämä sai minua muistelemaan median ja kuoleman suhdetta laajemminkin.

Yksi rock-maailman kliseistä on ns. 27:n kerho.
Brian Jones (Rolling Stones), Jimi Hendrix, Jim Morrison (The Doors), Janis Joplin. Kaikki kuolivat 27-vuotiaina parin vuoden sisällä 1969-71.  Syynä huumeet ja/tai alkoholi.
(Myös Alan Wilson (Beach Boys) oli 27-vuotias ja kuoli yliannostukseen  samoihin aikoihin, mutta jostain syystä häntä ei ole luettu mukaan.)

Myöhemmin "joukkoon liittyivät" Kurt Cobain (Nirvana) ja Amy Winehouse."They tried to make me go to rehab
I said, no, no, no."

Blueslaulaja ja muusikko  Robert Johnson kuoli (ilmeisesti alkoholiin) 27-vuotiaana 1930-luvulla.

Huumeiden yliannostukseen tai runsaaseen alkoholinkäyttöön on lisäksi kuollut melkoinen määrä muita laulajia ja muusikoita. Lista on valitettavasti liiankin pitkä kirjoitettavaksi.

Suomessa muusikoden "ammattitauti" näyttää taas pikemminkin olleen (ja ehkä edelleenkin on) alkoholismi.

Rauli Badding Somerjoki kuoli 39-vuotiaana, Cisse Häkkinen myös 39-vuotiaana, Albert Järvinen (Hurriganes) 40-vuotiaana (miehellä oli lisäksi piilevä sydänvika) Irwin Goodman (joka oli pitkään ollut raitis)  47-vuotiaana. 
Vesa Enne (elokuvat, Karma-yhtye ym. oli 50-vuotias kuollessaan. Enne  tiettävästi "oppi" alkoholinkäytön jo pikkupoikana elokuvanäyttelijätoveriensa opastuksella.

Juha Vainio (joka myös oli lopettanut rankan juomisensa), kuoli 52-vuotiaana, Juice Leskinen 56-vuotiaana.


 Olli Lindholm (Yö) oli kuollessaan 54-vuotias, eikä hänen kuolemansa ilmeisesti johtunut alkoholin käytöstä, koska mies oli ollut raitis jo vuosikymmeniä. Kirka Babitzin oli kuollessaan  56-vuotias ja syynä äkillinen sairaskohtaus. Kirkan kuolinsyynä ei myöskään ollut rankka alkoholinkäyttö.

Alkoholi on usein ollut syynä myös ex-urheilijoiden ennenaikaseen poismenoon. Matti Nykänen kuoli hiljattain vain 55-vuotiaana.

60-luvulla uransa aloittaneiden rock-muusikoiden poismeno tapahtuu tänä päivänä ns. normaalisti, useimmat kun ovat jo yli 70-vuotiaita.

 50-lukulaisista Chuck Berry kuoli parisen vuotta sitten 90-vuotiaana, Fats Domino 89-vuotiaana. Jerry Lee Lewis on 83-vuotias, Little Richard 86.

Elvis olisi tänään 84. Jotkut uskovat hänen olevan edelleen elossa.
 Entä sitten Keith Richards, riffmeister.  Hän tuntuu elävän ikuisesti. 

Hail hail rock´n´roll delivers me from the days of old! - Chuck Berry

"Se nyt ei vaan oo mun juttu!"

Toisinaan ovellemme tupsahtaa siististi pukeutuneita, hymyileviä ihmisiä, jotka kohteliaasti kysyvät, olisiko minulla hieman aikaa keskustella. 

Kohta ilmenee, että he ovat ns. Jehovan todistajia. 
Jos minulla ei ole mitään kesken, ja he puhuvat suomea tai englantia, saatan vastata myöntävästi.  (Puhun myös espanjaa, ruotsia ja saksaa, mutta näillä kielillä keskustelu on jo vaikeampaa.)
Joskus nämä sanantodistajat ovat nuoria naisia, jotka puhuvat synnistä. Kuinka he olivat syntisiä, kunnes usko  tuli heidän elämäänsä ja osoitti kokonaan uuden suunnan, suunnan joka pelasti heidät ja takasi ikuisen elämän. Silloin en voi olla kyynisesti ajattelematta, että nämä kirkassilmäiset sisaret eivät luultavasti tiedä synnistä enempää kuin sika hopealusikasta.  Vaan mistäpä minä tiedän?

Keskustelen silti mieluusti heidän (kuten varttuneempienkin) kanssaan.  Olen aina nauttinut ihmisten kanssa puhumisesta, etenkin kun mennään hieman "on se ilimoja pidellyt" -tasoa pitemmälle.

He saattavat aloittaa kysymällä, olenko ajatellut ikuista elämää. Mitä minulle tapahtuu kuoleman jälkeen?   
Vastaan rehellisesti, että minulla on yleensä  ihan tarpeeksi ajateltavaa näissä maallisissa asioissakin.  Osaisivatko he kertoa  kuoleman jälkeisestä elämästä minulle? Tiettävästi kun kenelläkään ei ole eksaktia tietoa asiasta.

Jos  laitan heidät vastaamaan minua joskus askarruttaneisiin kysymyksiin, miksi esimerkiksi kaikkivaltias on luonut niin surkean maailman, mikä on täynnä surua, väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, tullaan vaiheeseen, missä "sananjulistajan" valmiudet tulevat esiin.
Pelkkä fraasi "tutkimattomista teistä" kuin ei riitä.

Valitettavasti Jehovan todistajat hyvin usein ovat hauki on kala -tasoisen väittelyn arvoisia. He ovat kirjansa (ja lehtensä) lukeneet, ja toistavat papukaijamaisesti samaa liturgiaa. 

En koskaan pilkkaa ketään hänen uskonsa takia. Yleensä toivotamme toisillemme hyvää päivänjatkoa ja sillä hyvä. He eivät
ole onnistuneet pelastamaan kuolematonta sieluani, ja olen siitä tavallaan pahoillani, he kun olisivat niin mieluusti halunneet minunkin löytävän uskon siihen jumalaan, johon he ilmeisesti vilpittömästi itse uskovat ja johon uskominen minutkin voisi pelastaa.


Maailman tila ei toki ole ainoa asia, mitä en uskonnoissa ja uskossa saata ymmärtää.
Itsekkäänä ja itsekeskeisenä ihmisenä haluaisin tietää, miksi se kaikkivaltias jumala "herättää" jotkut luomistaan, mutta antaa suuren (suurimman?) osan ihmisistä joutua kadotukseen. Miksi minä en kuulu niihin valittuihin? 
Miksi ylipäänsä on olemassa jonkinlainen "peli" tai "testaus"? Miksi Taivaaseen pääseviä (Jehovan todistajien mukaan) on vain niin pieni määrä? (144 000 voideltua ihmistä.) Jehovantodistajien määrä maailmassa on yli 8 miljoonaa.

Yhtä vähän voin uskoa suomalaisen ev.lut.kirkon mukaiseen Jumalaan tai muslimien Allahiin.   Joka ilmeisesti on sama korkeampi olento, kuten juutalaisten jumalakin. Islamin jumala on ankara ja vaativa, protestanttikristityt sanovat, että Jeesus on meidät pelastanut, ja häneen uskominen riittää, juutalaisuudesta en tiedä.

Ylipäänsä tuntuu, että uskontoja on uskomaton määrä.
Koulussa sai kuitenkin aikoinaan sen käsityksen, että luterilainen kristinusko on ainoa oikea, eikä tätä kyseenalaistaneet kuin julkiateistit, kuten kommunistit. Koulun joulujuhlaan kuului ehdottomasti Tiernapojat, jossa laulettiin mm. herrasta ja kuninkaasta murjaanien maalta. 

Kun olin pieni, kaikkien naapurin   lasten tavoin kävin pyhäkoulua. Raamatussa oli useita kiinnostavia tarinoita, muistan miten esimerkiksi se, miten Sakkeus (se laulun "pienen pieni mies") kiipesi viikunapuuhun ("herran Jeesuksen nähdäkseen"). 
Sakkeus oli veronkerääjä eli publikaani.
Hän oli kerännyt veroja omaan taskuunsa ja oli hyvin rikas. Hän kuitenki lupasi Jeesuksen tavattuaan antaa puolet omaisuudestaan köyhille ja maksaa moninkertaisesti takaisin niille, joilta oli kerännyt liikaa. 
Tarinan moraali oli alle kouluikäiselle ehkä liian vaikea pala, mutta puuhun kiipeäminen sen sijaan oli jännittävä  yksityiskohta.

Matteuksen evankeliumin mukaan lapsen kaltaisten onkin taivasten valtakunta. Kyse on siis puhtaasti uskosta. 

Valitettavasti minä olen tuon lapsen uskon kadottanut jo kauan sitten.  Jos sitä nyt ihan aidosti koskaan olikaan?

Ehkä usko vain ei ole "mun juttu"? 

Vain valkeata joulua...

"I´m dreaming of a White Christmas".
 Kuten linkki kertoo, Irving Berlinin 
 alunperin elokuvaan Holiday Inn (1942) säveltämä kappale on luultavasti maailman eniten myyty äänite.  Aikoinaan äänitteet julkaistiin 78 kierroksen helposti särkyvillä äänilevyillä, myöhemmin tuli 45 kierrosta/minuutissa pyörivä vinyylilevy.

Kappale on luonnollisesti useaankin kertaan levytetty suomeksi: 
 "Vain valkeata joulua mielessäin ootan minä ain, sillä hangen hohteessa vain joulurauhan tunnen rinnassain."

Amerikkalaisessa ja eurooppalaisessa kristillisessä kulttuurissa valkoisesta joulusta on tullut klisee. 
Siitä huolimatta, että Jeesus Kristuksen syntyalueella lumi yleensä tarkoittaa pikemminkin katastrofia.

Muistan miten aikoinaan Suomessa asuessani jo hyvissä ajoin alettiin meteorogeilta kysellä valkoisen joulun mahdollisuutta.
Lapsuudessani "musta joulu" oli aika harvoin.

Myös Iso-Britanniassa kysellään samaa. Siitä huolimatta, että valkea joulu esim. Lontoossa taitaa olla melko harvinainen, korkeintaan muutaman tunnin kestävä. 

 Nykypäivän "joulutunnelma" ei ilmeisesti tule valkoisesta lumesta, vaan se ostetaan supermarketista tarjoushintaan.  Niin Suomessa kuin muuallakin.

"Me käymme joulun viettohon niin maisin miettehin. Nuo rikkaan täyttää aatokset ja mielen köyhänkin; suun ruoka, juoma, meno muu. Laps hankeen hukkuu, unhoittuu."

En minä moralisoi.   Mutta kuinka monelle joulu todella merkitsee muuta kuin kulutusjuhlaa ja syytä syödä ja juoda liikaa.

 

Ulkona on kylmä, beibi

Sanfranciscolainen radioasema "bännäsi" tunnetun laulun Baby, it´s cold outside.
Syyksi radioaseman blogi ilmoitti kasvaneen negatiivisen huomion kappaleen sanoitukseen, jonka monet kokivat naisen painostamiseen seksiin, käyttäen mm. alkoholia. 

" The neighbors might think - Baby, it's bad out there
Say, what's in this drink? - No cabs to be had out there
I wish I knew how - Your eyes are like starlight now
To break this spell - I'll take your hat, your hair looks swell"

 "Maailma on toinen tänään kuin 40-luvulla, mm. #metoo-kampanjan takia."  Näin blogissa todettiin.


Ilmeisesti muutama radioasema USA:ssa seurasi esimerkkiä.

Uutinen kertoi myöhemmin , että alkuperäisen soittokiellon antanut asema on monien kuuntelijoiden reaktioiden vuoksi ottanut laulun takaisin ohjelmistoonsa.

On varmasti  oikein, että naisten oikeuksista puhutaan enemmän kuin koskaan, on toki  totta, että maailma ON muuttunut. Ja syystä.

Onko se muuttunut pelkästään parempaan suuntaan?
Onko "poliittinen korrektiivisuus"  mennyt joskus liian pitkälle?
Elämmekö  jonkinlaisen  uus-moralismin aikaa? 

Joskus siltä vaikuttaa. Kaikessa nähdään mörköjä.
Kai seuraava vaihe on, että silmänisku tai viheltäminen naiselle kriminalisoidaan? 

Kappale on levytetty noin 70 kertaa, ja se on eräänlainen "epävirallinen joululaulu".

Oliskohan tarpeen tarkistaa, ettei se tonttuhattu kiristä? 

Taivaan raapijoita ja muita Ameriikan ihmeitä

Minulla kesti vuosia, ennenkuin "hyväksyin" ns. e-kirjan.
Monen muun tavoin ajattelin, että  vain paperille painettu kirja oli se oikea. Kirjaa voi haistella, sivuja käännellä.
Lopulta ostin Kobe-lukijan, jolla pystyy lukemaan useampia eri formaatteja. (Toki kirjaa voi lukea mm. tabletilla tai läppärilläkin.)
 Tähän mennessä olen lukenut 79 e-kirjaa, mihin olen käyttänyt melkein 700 tuntia.

Kun toisen silmäni kaihi leikattiin, jälkihoito-ohjeessa sanottiin, että tv:tä voi katsella, tietokonetta käyttää ja lukea kohtuudella. 
En kyllä tiedä, mikä on kohtuullista, mutta joka tapauksessa tämä, ja yhä useampien ihmisten esimerkki (mm. oma vaimo) houkutteli kokeilemaan myös  ns. audio- eli kuunneltavaa kirjaa.
Olin  kyllä kuunnellut parikin kirjaa cd-levyltä, jotka eräs FB-ystäväni minulle joskus aiemmin  ystävällisesti, pyytämättäni lähetti (kiitos uudelleen sinulle, S.R., jos luet tätä).

Audiokirjan lukemiseen tarvitaa ns. app,
eli ohjelma, joka on ilmainen.  Sen voi ladata puhelimeen, jos haluaa käyttää puhelinta kuuntelemiseen. Kuulokkeet ovat tarpeen.
Sitten tilaamaan itse "kirjaa".
Audiokirjan ostaminen käy yhtä vaivattomasti kuin e-kirjankin. Minä ostan kirjani Elisa Kirjasta. 

Tilasin pari "tarjouskirjaa".
Yksi niistä oli Antti Tuurin Taivaanraapijat.

Taivaanraapija on rakentajien käyttämä nimi, joka nykysuomella on yhtä kuin pilvenpiirtäjä. Kymmenien, jopa satojen metrien korkeudessa, ilman turvavarusteita kapeilla metallipalkeilla keikkuvat suomalaiset, jotka "ovat valmiita mihin työhön tahansa, josta maksetaan hyvin" ja "intiaanit, jotka eivät pelkää kuolemaa". 

Suomalaisilla on oma kielensä. Haalilla eli salilla (hall) käydään tanssimassa, rakennuksella on kraana eli nosturi (crane), metallipalkkejä yhdistäviä  niittejä kuumennetaan ja heitetään, ja kiinniottaja on kätseri (catcher).

Vuosi on 1907, ja  Kauhavalta kotoisin oleva Jussi Ketola on muuttanut kymmenien tuhansien suomalaisten tavoin New Yorkkiin, Ameriikkaan taaloja vuolemaan. Hän päätyy pilvenpiirtäjälle monen suomalaisen ja parin "intiaanin" seuraan.  Hän on mieluummin sata-parisataa metriä maan yläpuolella, kuin Hudson-joen alla maata kaivamassa.

Ketola on jäyhä pohjalainen, joka tuntuu kuitenkin kovasti viehättävän naisia.  "Poikatalon" eli työmiehille huoneita vuokraavan asuntolan leskirouva houkuttelee miestä talonmieheksi ja vihjaa, että muutakin tehtävää löytyisi. Ketola ei ole kiinnostunut, semminkin kun suomalaiset työkaverit kertovat, että rouvalla on näitä potentiaalisia sulhasmiehiä jo riittänyt aiemmin, ja lisäksi nainen on vanha, "ainakin nelikymppinen".

Myöhemmin löytyy Jussille nuorempikin seuralainen, mutta asiat eivät mene ihan suunnitellulla tavalla, kun naisen entinen poikaystävä väittää olevansa yhä kihloissa tytön kanssa. Ketola saa myös kokea, ettei tuon ajan Amerikassa ollut sijaa armeliaisuudelle, vain vahvat menestyvät.

Mielenkiintoisen osan kirjasta muodostaa Matti Kurikan osuus romaanissa. Kurikka oli yrittänyt eräänlaisen ihanteellisen kommuunin perustamista ensin Australiassa ja sittemmin Yhdysvalloissa, mutta kumpikin epäonnistui.

Viipurin Sanomien entinen päätoimittaja, myöhemmin Suomessa Työmies-lehden päätoimittaja, samanaikaisesti sosialisti, teosofi ja itsenäisyysmies  (hän suunnittelee mm. rahan keräämistä punakaartille Suomeen) Kurikka   ei juurikaan saa Ketolaa innostumaan luennoidessaan New Yorkissa. Ketola kyllä liittyy niin Raittiusseuraan kuin Kurikan "looshiin" nimeltä Antero Vipunen,  hän on jo kotona Suomessa nähnyt isällään mm.  Blavatskyn kirjoja.



Taivaanraapijat on viides, itsenäinen osa Tuurin kehutussa Äitini suku -sarjassa, jossa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten tarinoita.  Olen aiemmin kuunnellut romaanin Kylmien kyytimies, missä samainen Ketola on hevosineen  osallisena (pakotettuna) kansalaissodassa, kuolleiden kuskaajana.