Kun olin pieni eli eikö mikään muutu?

Usein  sanotaan, että ihmislapsi muistaa lapsuutensa tapahtumia kolmivuotiaasta.
Kuinka paljon niitä/niistä ymmärtää, on sitten toinen juttu.

Yksi varhaisimmista muistoistani: 
Yritin ottaa pois hampaani ja pestä ne, kuten näin äitini tekevän. Hän oli jo yli 40-vuotias (siis minusta vanha), ja tuolloin "tekarit" olivat sen ikäisellä tavallisia.
 Kun joskus paljon  myöhemmin olin armeijassa, jotkut varusmiehistä saivat pehmeää ruisleipää sen normaalin vanukan eli panssarintorjuntaleivän sijaan. He olivat parikymppisiä!

Joskus aikoinaan Suomen Yleisradio soitti paljon lähellä kansanmusiikkia olevaa aineistoa. 
Lauantaina iltapäivällä lauloivat Peipposet .

Kuoron ohjelmistoon kuului mm. laulu Jos sais kerran jouten olla.   "Jos sais kerran jouten olla, voita syyä".

Olin luultavasti kolme-neljävuotias   ja  ihmettelin, miten kukaan halusi voita "syödä". Äiti selitti, että ennen aikaan köyhille ihmisille ei voita juurikaan annettu. Se myytiin, ja korkeintaan isäntäväki sitä sai,  eivät piiat ja rengit, jotka olisivat sitä mieluusti laittaneet limpulleen.

Noihin aikoihin minulla oli samanikäinen tai vuoden-pari vanhempi  kaveri.
 Olavi Virta oli levyttänyt kappaleen Istanbul vuonna 1954. Yle soitti  edelleen sitä ahkerasti. 
Kaverini kanssa istuimme rappujen alla piilossa ja lauloimme: "Istanpuuli, Konstanttinopolissa, Istanpuuli, kirjava kollikissa." Kumpi meistä keksi tuon kollikissa-version, en muista. Ehkä kuulimme sen joltakin vähän vanhemmalta lapselta tai joltakin koiranleuka-aikuiselta...

Yhtä asiaa kyllä ihmettelin. Miksi siinä laulettiin: "Nimet muuttuu ain´, ja niillä peitetään". Eihän nimillä voi peittää?  

Paljon myöhemmin opin, että nimillä ja sanoilla kyllä peitetään.  Paljonkin. 

"...ettei  mikään muutu lain, ihminen säilyy entisellään". 





 

Kell´ onni on, se onnen kätkeköön...

...kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.
 Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.

Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.
Eino Leino: Laulu onnesta 

Kansallisrunoilijan ajatus onnesta on usein ymmärretty perisuomalaisen kateuden ilmauksena.
"Kateus vie kalatkin vedestä". 

 Ovatko suomalaiset sitten  todella kateellisia, onko se todellakin jokin perikansallinen ominaisuus?
  Onko niin, että siinä missä jossakin muualla maailmalla esim. naapurin uusi auto innostaa  haluamaan yhtä komean tai jopa hienomman ajopelin, suomalainen pikemminkin  mutisee jotakin siihen tyyliin, että kyllä sitä nyt ollaan polleeta...mistä noikin siihen rahat sai?

Muistan kuinka joskus nuorena poikana (ehkä 6-7 v) sain uudet farkut, ja menin iloisena näyttämään niitä  naapurin saman ikäiselle pojalle. Pojan teini-ikäinen veli veti minut tylysti  maanpinnalle toteamalla kaverilleen: "Toi (siis minä) tuli leuhkimaan uusilla vaatteillaan!"  En voinut käsittää miksi hän oli niin ilkeä. 

Sosiaalisessa mediassa on ollut  jaossa kuva, jossa fiktiivinen henkilöhahmo  Härski-Hartikainen (Spede Pasanen)
väittää, että suomalainen on ainoa ihminen (maailmassa), joka on valmis maksamaan viiskymppiä siitä ettei naapuri saa satasta. Sosiaalista mediaa seuraamalla ei voi välttyä ajatukselta, että monet suomalaiset eivät ainakaan tunne solidaarisuutta ja halua auttaa muita kuin omia  maanmiehiään ja -naisiaan. Jos niitäkään. 
Muistan myös  lukeneeni jostakin tutkimuksesta,  että suomalaiset tuntevat negatiivisia tunteita vahvemmin kuin positiivisia. 

Entäpä se ONNI sitten?  Varsin erilaiset asiat saavat varmasti ihmiset tuntemaan onnellisuutta.  Ehkä useimmat mainitsevat perheen, ihmissuhteet.  Terveyden. Työn jossa viihtyy.  Tuskin  kuitenkaan kukaan on onnellinen kaiken aikaa.

Joissakin tutkimuksissa on todettu lemmikkieläinten omistajien elävän  keskimääräistä vanhemmiksi.  
Takavuosien sarjakuvasuosikki Jaska Jokusen (Charlie Brown)
mukaan "Onni on lämmin koiranpentu". Ressu eli Snoopy on Jaskan usein syvällisiä miettivä koira.

Minulla on ollut elämäni aikana muutama kissa ja kolme koiraa. Juuri nyt yksi molempia.  Molemmat tuntuvat rakastavan minua rajattomasti. Olen siis Jaskan kanssa samaa mieltä.

"I love my dog as much as I love You" lauloi aikoinaan  Cat Stevens (aka Yusuf Islam).

Taidatkos sen paremmin sanoa? Se YOU on tietysti vaimo.   En minä osaa ainakaan  sitä sanoa paremmin.  






 

"Ikähän on vain numero!"

Olen varmasti itsekin ollut toistelemassa otsikon väitetettä. Vuosia sitten.

Nykyisin lisäisin kuitenkin: Vain jos  se numero on tarpeeksi pieni. Alkaen vaikka vitosella. Pienemmistä numeroista nyt puhumattakaan.

Kun muutin Espanjaan, olin 48-vuotias (melkein 49).  
Olin terve, painoin alle 80 kiloa, olin kuntoillut parikymmentä vuotta: hölkkää, hiihtoa, pyöräilyä, kuntosalia. Ruoka maittoi, syödä voin mitä ja miten paljon tahansa painon pysyessä vakiona.

Kuntoilu uudessa maassa jäi vähemmälle (osittain siksi, että asfalttipintaisilla kaduilla korkeuserot olivat suuret, eikä pururadasta tms. ollut tietoakaan), mutta pahin oli silti edessä: sydämestä löytyi ylimääräinen ääni: tsekkauksissa ilmeni, että  aortta oli laajentunut. Voisi revetä koska tahansa! 

Parin leikkauksen jälkeen toivuin, mutta  hitaasti. Kuntoiluajat olivat ilmeisesti  ohi.

Koskaan enää en kokisi "runner´s high"- fiilistä. En myöskään  sitä hyvää oloa, mikä seuraa suht. rankkaa fyysistä rasitusta.

Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat toipuneet syövästä. Kerran. Jopa kahdesti. 

Joku voi sanoa, että kun on ollut lähellä kuolemaa (kuten minä molemmissa leikkauksissani), osaa laittaa ns. arvot kohdalleen. Arvostaa elämää eri tavalla.  Toki arvostan sitä, että olen yhä olemassa, mutta ei tämä ole minusta tehnyt ainakaan parempaa ihmistä. 
Osaanko olla ruikuttamatta turhasta? Hah! 

Sormissa ja polvissa on jäykkyyttä ja kihtikin vaivaa ajoittain, mutta siihen tottuu.
Ja se numero. Se senkun  kasvaa. Joka vuosi. Eikä ole todellakaan pelkkä numero.  

Mutta kasvakoon. Niin kauan kuin menee nollille. 

Puuta ja heinää

Muutama vuosi sitten Aurinkorannikolla julkaistavassa aikakauslehdessä oli yksi kolumnisteista iäkkään puoleinen herrasmies. 
Hän aloitti kuukausittaisen juttunsa yleensä toteamalla: "Päätoimittaja soitti, että pitäisi saada kolumni valmiiksi piakkoin, lehden julkaisupäivä lähestyy."

Juttu oli sitten sen mukainen; kovin paljoa ideoita ei tuntunut miehellä olevan, ilmeisesti oli asunut Aurinkorannalla niin kauan, että "uutta" oli vaikea löytää. Lopussa hän kertoi yhden tai jopa pari vitsiä. Tulivathan ne rivit täyteen silläkin...

Itse olen nyt  asunut Costa del Solilla lähes kaksikymmentä vuotta.

Alun innostus on toki laimennut; asiat, jotka olivat uusia ja jännittäviä, jopa eksoottisia, ovat nyt jokapäiväisiä. 
"Missä palmupuut on puita vaan..." lauloi Virve Rostikin aikoinaan.

Vuosien kuluessa on yhä vaikeampi löytää uusia ja tuoreita aiheita Espanjasta. Toki maassa tapahtuu kaiken aikaan, maa muuttuu. Kehittyy, asiat paranevat. Ongelmiakin on, ei pienimpänä Katalonia.

Ongelma (jos se sitä on) on ehkä se, että ihminen sopeutuu, samaan tapaan kuin ei huomaa kodissaan muutoksia (kuluneita tai likaisia osia) tai omaa vanhenemistaan (peilissä sitä ei huomaa, valokuvissa ehkä sentään).

Eihän minua kukaan patista kirjoittamaan mitään. 
Kun luen paikallisia "ilmaisjakelulehtiä" en voi kuitenkan  olla ajattelematta, miten monet kirjoittavat niissa melkoista roskaa, josta saavat ilmeisesti ihan ok palkkion. 

Olenko siis kateellinen heille?  En toki. Näiden julkaisujen taso on lähinnä surkea. Kieli oppi (siis MIKÄ?) ja oikein kirjoitus ei ole useimminten kirjoittajilla  hallinnassa. (Sarkasmia...)

Pitäkööt tunkkinsa. ;) 
Niin kauan kuin edes joku (ei sukulaiset, he tuskin lukevat blogiani?) lukee, kirjoitan. Tai sitten en.  Joskus minulla voi olla jopa asiaakin. Ehkä jo ensi kerralla.

Tanssi minulle, Zorbas!

Vaikka tein elämäntyöni kirjastossa, ja muutenkin olen lukenut paljon,  on  ns. kirjallisessa sivistyksessäni toki paljon  aukkoja.

En ollut koskaan lukenut esimerkiksi maailmanmenestystä  Kerro minulle, Zorbas. 
Alkuperäinen teos julkaistiin 1954, suomennos 1964.

En myöskään ole nähnyt kirjasta tehtyä menestysfilmiä.

Kukaan tuskin "välttyi" kuulemasta Mikis Theodorakisin  musiikkia elokuvasta vuodelta 1964 (en minäkään). Hyvä niin. Koska musiikkihan oli mahtavaa!

Kun nyt luin kirjan, se vaikuttaa menettäneen jotakin  aikain kuluessa.
Kirjan kertoja  on nuori, elämästä vieraantuneelta vaikuttava  kirjailija, joka perustaa ruskohiilikaivoksen Kreetalle.

Zorbas on puolestaan 65-vuotias paljon  maailmaa nähnyt ja monenlaista kokenut mies jonka omalaatuinen ajattelu ja hurja elämänjano ajaa häntä  yhä paikasta toiseen. Hänestä tulee työnjohtaja. Miesten  välille syntyy selkeä luottamus. Kaveruus. Joka kasvaa, erilaisuudesta huolimatta. Miltei rakkaudeksi...

 Idealistinen, estoinen  "kertoja" vaikuttaa naivilta, kun taas omien halujensa ja viettiensä kautta elävä Zorbas taas on  (ehkä?) nykyajattelun mukaan sovinisti, joka pukee luonnonlapsen imagonsa myyttiin  - "nainen on mysteeri, jonka tarkoitus on sekoittaa miehen pää." Lieneekö jopa paholaisen luoma olento?  Hänen mielestään naiset ovat avuttomia olentoja, jotka tarvitsevat jonkun johtamaan heitä.

Kirjan "minä" oppii jotakin  Zorbasilta. Kuten tanssimaan.  Hän ei kuitenkaan opi elämään luonnonlapsen tavoin.  Hän etsii yhä jotakin, vaikka Zorbas kertoo hänelle, että elämä on tässä ja nyt.   Ettei viisautta löydy kirjoista, ei historiasta. Joskus tanssiminen on parempi keino kertoa, kuin sanat.

Yhdessa miehet kokevat onnistumisia, mutta myös epaonnistumisen.  

Lopulta, mita jää jaljelle?  
 Että elämä on lyhyt. 

Nauti siitä.  Kuin joka hetki olisi viimeinen (sehän voi olla sitä!).

Tuntemattomat sotilaat

Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi  joulukuussa vuonna 1954. 

Linna lähetti käsikirjoituksen WSOY:lle 26. syyskuuta 1954 ja kirjoitti saatekirjeessään: ”Nyt on kustantajan luo matkalla parikymmentä sellaista miestä, ettei heidän veroistaan joukkoa ole koskaan kavunnut Werner Söderströmin kunnianarvoisia portaita."

Kirja sai miltei kaikilta kriitikoilta kiittävät arvostelut.
Poikkeuksen teki Toini Havu joka arviossaan, joka oli yksi ensimmäisiä - ellei ensimmäinen, syytti Linnaa henkilöhahmoista, jotka eivät tajunneet (koska olivat ilmeisesti "alemmista yhteiskuntaluokista") sodan todellista merkitystä kansakunnan olemassaolon ja historian suurten linjojen kautta.

  "Tuntematon sotilas on paksu, mutta ei suuri sotaromaani."  Toini Havu, 1954

Linna oli kirjoittanut aiemmin romaanin Päämäärä (1946).
Se oli ilmeisen omaelämäkerrallinen, eikä saanut juurikaan kiitosta sen enempää lukijoilta kuin kriitikoiltakaan.

Toinen romaani Musta rakkaus syntyi Päämäärän tuoman apurahan turvin. Linnan menestys oli myös nostanut hänet "kympiksi" eli työnjohtajaksi Finlaysonilla. 

Kirjailija itse ei esikoisromaaniaan  arvostanut, vaikka se olikin kohtalainen myyntimenestys.

Tuntematon sotilas oli välittömästi myyntimenestys.

Koska olen ollut poissa Suomesta lähes 20 vuotta, minulle tuli yllätyksenä tieto, että Tuntemattomasta sotilaasta oli vuonna 2000 Suomessa julkaistu "sensuroimaton versio". 

Olen nyt lukenut kirjaa, ja voin yhtyä näkemykseen, jonka mukaan kirjasta poistetut osat (ne on painettu kursiivilla) tekevät siitä "todellisemman". Sotilaitten puheet ovat  ajoittain hieman  härskejä, mutta juuri siksi uskottavia.
 Toisaalta, kuten myös on todettu, osa kirjoittajan sotaa moralisoivista kommenteista vaikuttavat lähinnä jälkiviisaudelta. Siinä mielessä poistot ovat vain pikemminkin  parantaneet lopputulosta.

Alkuperäinen Tuntematon  on selkeästi sodanvastainen kirja. Tavallaan  myöhemmin julkaistu Sotaromaani on sitä vieläkin enemmän.  Edwin Laineen filmatisointi teki (alkuperäisestä) kirjasta kuitenkin sellaisen sankaritarinan, minkä vuorosanoja on toisteltu mm.  suomalaisissa kapakoissa ulkomuistista vuosikymmenien ajan. Ehkä toistellaan vieläkin ?

Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan nuorena poikana ja sitten toisen kerran vuosia myöhemmin, ja nyt sen "alkuperäisessä" muodossa. 
Kuten elokuvan, myös kirjan kokee usein eri ikäkausina eri tavalla. 

Sotaromaani on lähes sama kuin  Tuntematon.  Ensinmainitun
kieli on uskottavampaa ja sodan mielettömyys ja epäinhimillinen väkivalta  nousee paremmin esille. Tämä saattaa unohtua joiltakin, joille kyseessä on vain suomalainen sankaritarina. 

Tuntematon sotilas on filmattu nyt kolmesti. Edvin Laineen ohjaama vuonna 1955, Rauni Mollbergin ohjaama vuonna 1985 ja Aku Louhimiehen ohjaama vuonna 2017.

Väinö Linna lunasti paikkansa  suomalaisena kansalliskirjailijana lopullisesti Täällä Pohjantähden alla - trilogialla.  


Väinö Linna: Sotaromaani
WSOY 2000

Ihanat naiset rannalla eli lukemisen sietämätön keveys

Olen blogissani ajoittain kirjoittanut arvioitani joistakin lukemistani kirjoista, yleensä romaaneista. Kutsun niitä arvioiksi; en ole arvostelija, vain innokas lukija.

Toisinaan kirjaa lukiessani tai hankkiessani luen arvosteluja, niin eri lehtien kuin bloggareiden eli muiden "amatöörien" arvioita.

Toisinaan vaikuttaa siltä, että   näissä viimemainituissa kirjoittaja kertoo kutakuinkin tarkkaan kirjan juonen ja huomioita sen henkilöistä. Lopussa ehkä todetaan jotakin positiivista ("pidin kirjasta paljon" tai "romaani on hyvin kirjoitettu" tai "kirja otti mukaansa heti ensi sivuilta"). Tai negatiivista ("henkilöitä oli liikaa", "kirja oli minulle liian raskasta luettavaa" tai "en pitänyt tästä yhtä paljon kuin kirjailijan aiemmista").(Sama pätee muuten wikipediaan; usein siellä varoitetaankin, että seuraavaksi paljastetaan tarinan juonta.) 

Tällaista tuli mieleen lukiessani muutaman vuoden takaista menestyskirjaa, kymmenelle kielelle (tuolloin) käännettyä kirjaa Monika Fagerholmin "Ihanat naiset rannalla".

Joissakin blogiarvosteluissa  sisältö oli juuri edellä mainitsemani: lyhennelmä romaanista.  Kirjailijan lahjakkuutta toki yleensä sentään kehuttiin. 

Todetaan siis, että kirja kertoo muutaman suomenruotsalaisen perheen kesistä kuusikymmentäluvun Suomessa. Ihanat naiset ovat Isabella ja Rosa, kaksi varsin erilaista nuorta naista, vaimoa ja äitiä. Molemmilla on aviomies ja yksi lapsi. 

Se mitä minä arvostan tässä kirjassa on todellakin kirjailijan varsin omaperäinen kerronta: aikaa mennään kerronnassa edes ja takaisin ; "mutta tämä tapahtui vasta seuraavana päivänä". Tapahtumia myös kerrotaan osittain  eri henkilöiden näkökulmista, mutta erityisesti yhden perheen alle kymmenvuotiaan, Isabellan Thomas- pojan. Pojan mielikuvitus laukkaa, ja sen katkaisevat todelliset tapahtumat, joita riittää, vaikka laiska oleskelu "kesäparatiisissa" joskus tuntuukin   tylsältä. Rosan tytär Renée tass pitää huolen  siitä, että aika ei tule pitkäksi. 

Kirjailija käyttää hauskasti toistoa: "Siirrettävä baarikaappi, joka toimii myös jääkaappina" toistuu useita kertoja. 

Ajankuvaa värittävät ajan merkittävät (?)  tapahtumat: Thomas bongaa Helsingissa yhdessä naapurinsa kanssa käydessään  Paul Ankan ja saa tältä valokuvan nimikirjoituksella, Cassius Clay voittaa Sonny Listonin. Radiossa soivat "My Boy Lollipop" ja Beatles. 

Kirjailija lainaa muutamia laulutekstejä; en tiedä tekeekö hän pieniä virheitä tarkoituksella vai vahingossa, copyritght -viittauksia ei kirjassa näy.

Toisen ja kolmannen kesän aikana idylli särkyy. Kesät paratiisissa ovat ohi. Miksi, sitä en halua paljastaa.  

Elämä jatkuu. Silti. 
Kohta kävellään jo kuussa. Kaikki uskovat jotakin todella merkittävää tapahtuneen koko ihmiskunnalle.

Tarina jatkuu  aina 70-luvulle asti. Thomas on silloin 17-vuotias.


Kirjasta on tehty elokuva, joka sai melko nuivat arvostelut. Minun onkin melko vaikea kuvitella monisyisen tarinan kääntymistä elokuvaksi, koska sen viehätys perustuu pitkälti kirjoittajan mahtavaan kertojantaitoon. 

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla (Otava, 1994.. Alkuteos Underbara kvinnor vid vatten, 1994. Suomentanut Arja Tuomari.)Ihanat naiset rannalla (Underbara Kvinnor vid Vatten)

Ihanat naiset rannalla (Underbara Kvinnor vid Vatten)
Suomi, 1997. Ohjaus: Claes Olsson. Käsikirjoitus: Tove Idström. Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin. Kuvaus: Pertti Mutanen. Leikkaus: Lena Paersch. Tuotanto: Claes Olsson. Pääosissa: Marika Krook, Åsa Karlin, Nicke Lignell, Micke Rejström, Onni Thulesius, Outi Paasivirta.