Mielensäpahoittaja eli Beatles, Jaakko Teppo ja räppi

Suomessa on kuulema elokuvateattereihin tullut jo toinen  elokuva Mielensäpahoittajasta.
Ensimmäisessä elokuvassa eläkkeellä olevaa, noin 80-vuotista "jäärää" esitti Antti Litja, joka oli aiemmin lukenut näitä kuvitteellisia yleisönosastokirjoituksia radiossa.  Tätäkään elokuvaa en ole nähnyt, ja tuskin näenkään, ennenkuin Yle esittää sen tai joku lataa sen YouTubeen.

Litjan terveyden heikennyttyä elokuvan toisessa osassa roolia esittää melkoisen kulunut tv- ja elokuvakasvo Heikki Kinnunen. 
Kinnusella on takana vuosikymmenien kokemus mm. koomikkona, enkä epäile, etteikö mies vahvalla rutiinillaan klaaraa myöskin tätä osaa, vaikkei kysymys olekaan varsinaisesta komediasta. 

Luin kirjan Mielensäpahoittaja.(Helsinki: WSOY, 2010) kun sain sen aikoinaan tyttäreltäni lahjaksi. 
Luin sitä vähän kerrallaan.
Kuin olisin lukenut niitä yleisönosastokirjoituksia.

Joskus hörähtelin. "Noinhan se hiukka on!"
En kuitenkaan useimmiten kokenut vanhan miehen mietteitä omikseni. Enkä välttämättä huvittaviksi.
Pikemminkin tuntui, että hän koki maailman muuttuneen sellaiseksi, jota hän ei oikein enää tajunnut eikä hyväksynyt.  Näinhän monille (useimmille?) käy. Minullekin. Jossakin mitassa.

Mielensäpahoittajan keski-ikäinen poika tykkää Beatleseista, se kun on "hänen sukupolvensa musiikkia". Mielensäpahoittaja ei tätä ymmärrä, kyllä hanurimusiikki aina voittaa sellaiset soittelijat, jotka eivät ilman sähköä saa soittimistaan mitään irti. "Ero on kuin hirsiveistäjällä ja moottorisahamiehellä."

Mielensäpahoittaja ei saa ajokorttiaan uusituksi, mistä hän luonnollisesti on pahoillaan.
Taksiin, joka vie lapsia kouluun (miehen lisäksi) hän saa nuoren pojan avulla Jaakko Tepon musiikkia, kun poika lataa hänen pyynnöstään kasetin "CD-pyörylälle".  (Taksissa kun ei ole tietenkään kasettisoitinta.) Nyt "lapset oppivat mikä on hauskaa".


En ole itse mielestäni  mikään  mielenipahoittaja. En toki ole sotaveteraani, mutta en minäkään  aina voi uskoa maailman (ja Suomen!) olevan menossa kohti parempia aikoja, päinvastoin. 

Sama koskee musiikkia. En suurin surminkaan jaksa kuunnella suomalaista (tai muunkaanmaalaista, itse asiassa) rap-musiikkia eli räppiä. Kyllä musiikki, jossa on kunnon teksti, melodia ja soittajat, aina tuollaisen metelin voittaa.

En silti mieltäni pahoita, jos joku sitä kuuntelee. Jos joudun radioasemalle, jolta sitä tulee, vaihdan vain kanavaa.

Sosiaalisessa mediassa mielensäpahoittajia (ihan oikeita tai sellaista esittäviä) on jo  ihan tarpeeksi.